En osaa valloittaa Afganistania tai sydämiä, mutta voin silti vilkaista
Miten tässä taas kävin näin? Lähdettiin tekemään hyvää, mutta miksi tuo toinen ei ymmärrä sitä? Visio oli kirkas, toimenpiteetkin huolella suunniteltuja. Mutta ei. Maailma on täynnä hyviä aikeita, joita ohjaa kaikkivoipainen kuvitelma omista toiveista ja tietämyksestä. Homer Simpson osti Margelle syntymäpäivälahjaksi keilapallon, jossa luki Homer. Afganistanissa taas etnisille heimoille tarjottiin länsimaista yhteiskuntaa. Tai jos minä saisin tehdä lukioon uuden opintosuunnitelman, se koostuisi pitkän matematiikan lisäksi pitkästä Maidenista ja englannin kuuntelu YO-kokeessa Live After Death -merkkiteoksen kuuntelusta.
Mutta hyödyttääkö se Marge Simpsonia, Afganistanin etnisiä heimoja, lukiolaisia tai ylipäätänsä ketään, jos tekee toiselle sen, mitä itselle haluaa tehtävän? Vai piileekö juuri siinä se ongelma?
Yhdysvaltojen epäonnistunutta Afganistanin vakauttamista kommentoi tavallinen amerikkalainen rivisotilas osuvasti jossain haastattelussa näin, oletimme heidän haluavan sitä, mitä meilläkin on. Mitä tällaisesta ajattelusta seuraa? Homerin kiusaksi Marge otti lahjaksi saamansa keilapallon käyttöön ja näin tekivät myös talebanit amerikkalaisen sotilaskaluston kohdalla. Lukiolaisten kohdalla en tohdi edes kuvitella, mitä kauheaa he ottaisivat käyttöön – kenties 80-luvun muodin ja sähkörummut?
Minun pitää työkseni yrittää asettua toisten ihmisten asemaan ja miettiä, miltä maailma näyttää muiden ihmisten näkökulmasta. Tehtävä ei ole missään nimessä helppo. Minulla on kuitenkin aavistus, miten sitä taitoa voi kehittää. Hyvän vinkin sain varhaiskasvatuksen ammattilaisilta ja siitä oli heti apua. Kävin taannoin päiväkoti-ikäisen lapseni kanssa autossa keskustelua, joka eskaloitui nopeasti jutustelusta molemminpuoliseen uhkailuun. Toimin niin kuin väsynyt vanhempi toimii ja menin lapsen tasolle. Uhkasin heittää jäätelöt roskiin, jolloin pieni poikani nojautui turvaistuimestaan lähemmäksi minua ja totesi kylmän viileästi ottavansa minun polkupyöräni ja lyövänsä sillä minua kiveksiin.
Harvinaisen brutaali ja samalla kekseliäs uhkaus osin nauratti ja kauhistutti minua. Sitten muistin keittiön pöydällä olleen päiväkodin viikko-ohjelman, jossa puhuttiin tunteiden sanoittamisesta. Tajusin kysyä, että mikä harmittaa ja pian aloin ymmärtää, mikä takapenkillä oikeasti harmitti ja jännite lieveni. Samaa menetelmää kannattaa hyödyntää myös itsensä kanssa. Alkaa syntyä hyödyllisiä oivalluksia.
Empatia on avain elämään
Yksi aiheeseen liittyvä tarina on erityisesti pyörinyt mielessäni ja herättänyt monenlaisia ajatuksia. Vaikka tarinan tapahtumat ovat reilun sadan vuoden takaa, se ansaitsee tulla kerrotuksi. Isäni kertoi, kuinka hänen kaverinsa vanha isä oli viimeisinä vuosinaan halunnut kertoa tarinansa pojalleen. Tarina ajoittui Suomen sisällissotaan. Kuten historiasta tiedetään, sisällissota oli kaikin puolin julma. Vanha isä oli kertonut, kuinka paikkakunnan miehet oli kerätty kokoon teloitusta varten ja hän siinä mukana. Heitä lähdettiin kuljettamaan reellä kohti metsää, jossa teloituspaikka sijaitsi. Kun reki lähestyi metsää, ohjastaja oli kuiskannut hänelle: “Seuraavassa mutkassa hiljennän vauhtia.”. Samalla hän oli tehnyt pienen eleen, jonka vanha isä oli ymmärtänyt merkiksi hypätä. Näin myös tapahtui sovitussa kohdassa. Reet jatkoivat matkaansa teloituspaikalle. Hetken päästä kuului laukauksia, mutta hän jäi eloon. Silloin hän ei ollut vanha isä. Hän oli 12-vuotias.
En tiedä, mitä reen ohjastaja oli ajatellut. Hän teki sen, mikä oli oikein, vaikka saattoi samalla riskeerata myös oman henkensä. Minuun tämä yli 100 vuotta vanha tarina teki sen vaikutuksen, että pidän empatiaa ja kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ihmisyyden keskeisimpinä asioina.
Siksi uskallan väittää, että näiden toteutuminen on onnistumisen edellytys kaikissa ihmisten välisissä kanssakäymisissä.
Kirjoittaja on hasan & partnersin luova johtaja, jonka mielestä kieli on ihmiskunnan suurin innovaatio.
